Vuodenaikajuhlia steinerkoulussa
ja samalla vähän uskonnostakin.
Ajan rytmittäminen, hahmottaminen ja hallitseminen on ihmisen kasvaessaan vähitellen
opittava. Ihmisen on hallittava aikaa saadakseen jotakin aikaan. Ja ylipäätään jaksaakseen
tässä ajassa elää. Aikaa hallitaan rytmin avulla, rytmisesti toistuvien tapahtumien avulla.
Pieniä rytmejä ovat esimerkiksi vuorokauden rytmit, suuria rytmejä vuodenkierron rytmit.
Jokainen kulttuuri, vanha tai uusi, jaksottaa vuoden jollakin tavalla. Ympäröivän kulttuurin
mukana koulut luonnostaan viettävät vuodenaikajuhlia. Myös steinerkoulut, joissa sentään
usein yritetään kovasti ymmärtää, miksi juhlitaan ja miten olisi hyvä juhlia.
Eri kulttuurien juhlat ovat yleensä sidoksissa niiden valtauskontoihin. Niinpä meillä
Suomessa varsinkin joulu ja pääsiäinen ovat selkeästi luterilaisia – tai osalle ortodoksisia
juhlia. Kristillinen traditio on viisas traditio, jonka muodot sopivat erinomaisesti kuhunkin
juhlaan. Ongelmia voi tulla, jos sattuu olemaan islamilainen, buddhalainen, hindu tai vaikka
ateisti. Ja kun maailma nyt, niin kuin sanotaan, koko ajan pienenee, ja kun yksittäisen
ihmisen oikeus ajatella itse yhä vahvemmin myönnetään, on kouluissa katsottava myös
traditioitten taakse. Koulun on voitava olla jokaisen koulu. Jokaisen lapsen, miksei myös
aikuisen, on saatava elää vuodenkiertojaan ja juhlia juhliaan kokematta itseään vieraaksi.
Sekın on hyvä muistaa, että jokainen nykyajan koululainen voi aikanaan joutua elämään
muualla kuin omassa syntymäkulttuurissaan. Olisi sääli, jos kulttuurisen tai uskonnollisen
ahdasmielisyyden vuoksi ihminen vieraantuisi suurista vuodenaikajuhlista, jotka sentään
merkittävästi kantavat meidän jokaisen olemassaoloa ja jaksamista.
Huhtikuu, julma kuukausi
Jopa kuukausista julmin, sanotaan. Jos ei juuri huhtikuu niin kevät ylipäätään saattaa olla
vaikeaa aikaa. Itsemurhatilastojen eräs huippu sattuu maalis-huhtikuun tienoille. Ja kuitenkin
elämme keväällä onnellista valon lisääntymisen aikaa. Maaliskuun lopulla päivä on taas yhtä
pitkä kuin yö. Aamulla työhön lähtiessä on valoisaa. Illalla kotiin tultua voi ennen hämärää
tehdä vielä paljon. Onhan se aivan toista kuin joulukuun pimeınä päivinä. Pakkanen vetäytyy
tähtikirkkaitten õitten suojaan, päivisin aurinko sulattelee loppuja lumia. Koivikot punertavat
niin että niitä katsellessa melkein tuntee, kuinka pian avautuvat hiirenkorvat kutittavat
silmujen sisällä. Linnut pitävät aamuisin reviirisirkutustaan. Sulava lumi tuoksuu jotenkin
raikkaalta.
Silti saattaa ahdistaa. Jos ahdistaa, on ahdistuksen laatu usein se, että itse on jollakin
tavalla huono, kelvoton olento. Ja että ei millään jaksa eikä oikeastaan haluakaan. Jos
sellaista kokee, voi valkeneva, lämpenevä, uutta ja uudelleen syntyvää elämää pursuava
luonto tuntua tuskalliselta. Niin kuin valon kasvaessa voi – etenkin naisväki – huomata,
kuinka pölyıset kodin ikkunat ovat. Samat ikkunat, jotka talven harmaina päivinä olivat ihan
kelvolliset. Meidän jokaisen sielu on talven jäljiltä pölyinen, jähmeä, väsynyt. Se kokemus voi
keväällä kasvaa tuskalliseksi. Keväällä on oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta: päästä
mukaan uuteen elämään tai jäädä kokemaan valon julmuutta.
Sama kaksijakoisuus on ulkona luonnossakin. Sulavan lumen alta paljastuu kuollut, likainen
maa. Se, jonka me koimme syksyllä kuolevan. Toisaalta siellä on merkkejä pian versovasta
uudesta elämästä. Ihminen ei välttämättä luonnostaan kykene elämään luonnon mukana.
Siksi kulttuurit kehittävät traditioita, jotka auttavat ihmistä mukaan.
Olisi myös ollut tavallaan houkutus järjestää jonkinlainen karnevaali ennen pääsiäislomaa,
niin kuin monissa kouluissa tehdään. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Elämme sentään
kristillisen kulttuurin keskellä, eikä silloin kiirastorstaina voi oikein riehajuhlaa viettää. Ehkä
olennaisempaa on silti se, että tietoinen hiljentyminen silloin tällöin tuntuu melko tärkeältä
nykyaikaisessa elämässä. Olemmehan useinkin niin täynnä levottomuutta, että hetki ilman
radiota, televisiota tai muuta tajunnan ilmaiseksi täyttävää taikinaa voimme kokea olomme
aika tuskalliseksi. Kyse on myös kunnioituksesta. Vaikka ihminen osaakin lentää kuuhun,
olemme silti viisauksinemme melko avuttomia luontoon verrattuna. Tuntui oikealta
valmistautua kokemaan kevään tuloa oman itsen ainainen meteli hiukan hiljentyneenä.
Niinpä emme viettäneet karnevaalia, ja muutenkin yritimme saada pääsiäislomaa edeltävällä
viikolla kouluun tavallista rauhallisemman, kuuntelevamman tunnelman.
Viimeisenä koulupäivänä ennen pääsiäislomaa, kiirastorstaina siis, menimme aamulla
Kymijoen rantaan ja katselimme, kuinka vesi virtasi jo melko vapaana ja loputkin jäät olivat
hauraan näköisiä. Toimme myös joen vettä kukillemme ja ruohoillemme. Sitten jokainen
luokka vuorollaan pani kananmunat sipulinkuoriliemeen kiehumaan ja värjääntymään. Ne sai
sitten mukaan kotiin ja sovittiin. että ne syödään vasta sunnuntaina. Jokainen luokka myös
järjesti, lakaisi ja pesi oman luokkansa. Koulu jätettiin puhtautta tuoksuvana ja kasvavilla
ruohoilla ja tulppaaneilla koristeltuna odottamaan seuraavaa tiistaita.
Tiistaina sitten syötiin lisää värjättyjä kananmunia, pashaa ja muita herkkuja. Mämmiä ei
sentään ollut, se kun nykyään kelpaa niin harvoille. Sitten leikimme hetken etsimällä kirjavia
munia. Niitä oli huovutettu kaikille löydettäväksi. Ihastelimme tietenkin myös ruohojamme ja
ensimmäisiä kukkivia tulppaaneja. Lopun päivää teimme tavallista arkista koulutyötä.
Tämä järjestely tuntui aika hyvältä. Aiomme viettää ensi vuonnakin pääsiäistä suunnilleen
samaan tapaan. Mutta miksi ne kirjavat munat ja pashat? Ruohot ja tulppaanit kai ovatkin
ymmärrettäviä kevään kuvia. Ruokana kananmunat ja pasha liittyvät paastoon, eikä meillä
tietenkään mitään paastoa ole ollut. Pasha nyt vain on yleinen pääsiäisherkku, sillä voi
juhlistaa kouluvuoden viimeisen kahden kuukauden jakson alkua. Kananmunien etsiminen,
se että ympäristössä on löydettävissä värikästä uuden elämän alkua, on samanlainen kuva
keväästä kuin vihreä kasvukin.
Entä kristillinen pääsiäinen? Tottahan lapsille on opetettu, mitä pääsiäinen merkitsee
kristinuskon kannalta; sekä niille lapsille, joiden vanhemmat tahtovat varsinaista
uskonnonopetusta että niille, joiden vanhemmat tahtovat elämänkatsomustietoa. Mutta
yhteinen pääsiäinen on yritetty viettää niin että siinä ei suljeta pois ketään uskonnon tai
minkään muunkaan syyn vuoksi. Että sama uuden elämän alku olisi tasapuolisesti tarjona
kaikille. Se on minusta myös aika kristillistä.
Lujaa ja väärin
Niin kuin pääsiäinen ajoittuu kevätpäivän tasauksen tienoille, on juhannus kesäpäivän
seisauksen juhla. Päivä on silloin pisimmillään, meillä Suomessa yötä on tuskin ollenkaan.
Kouluissa ei sentään vielä vietetä juhannusta. Ehkä sekin aika vielä tulee, kun viimeisenkin
ymmärryksen ihmisen kasvusta korvaa käsitys lapsista tietokoneina, joihin voi tietyssä
ajassa syöttää tietyn määrän dataa. Voimme joka tapauksessa miettiä hetken juhannuksen
olemusta.
Millaiset traditiot sopisivat kevääseen, kuoleman ja uuden elämän taitekohtaan? Ei ole
vaikea ymmärtää, miksi kristillinen pääsiäinen on sijoitettu juuri kevääseen.
Pääsiäissunnuntaihan on meillä ensimmäinen kevätpäiväntasauksen jälkeinen täydenkuun
jälkeinen sunnuntai. (Venäjällä se ajoittuu hiukan toisin, mutta silti melko samaan aikaan)
Palmusunnuntaina Kristus ratsasti Jerusalemiin. Seuraava viikko oli ankaraa piinaa –
piinaviikko- joka kulminoitui dramaattiseen pitkäperjantaihin. Ja sitten kaikesta vapahtava
ylösnousemus, riemun ja uuden elämän alku!
Jos joku vielä viettää pääsiäistä vanhanaikaiseen kristilliseen tapaan, elää varmasti hyvin
syvästi kuoleman, myös omassa sielussa asuvan kuoleman. Mutta sen jälkeen on lupa myös
iloita. Onhan Kristus noussut kuolleista juuri siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus uuteen
elämään, että ihmisen ei tarvitsisi menehtyä syntisen, pölyisen sielunsa kanssa. Itäisen
naapurimme ortodoksit kaiken lisäksi paastoavat ennen pääsiäistä. Paastoaminen merkitsee
melkein väistämättä myös itsensä tutkistelua, hiljentymistä miettimään omaa ja maailman
olemusta. Paastosta päästyä perinteiset vahvat pääsiäisruoat tietenkin vahvistavat sielun
hyvänolon kokemusta.
Harvat meistä sellaista vanhanaikaista pääsiäistä viettävät. Olemme maallistuneet,
sanotaan. Tai sitten pastori Jouni Apajalahtea vapaasti lainatakseni – jeesustelu on tehnyt
Jeesuksesta vastenmielisen. Oli miten tahansa, olisi sääli, jos jokainen ei voisi pääsiäisenä,
keväällä, käydä inhimillisen kulttuurin muodoissa lävitse sitä valtavaa tapahtumaa, minkä
taivaankappaleitten enemmän tai vähemmän ikuiset liikkeet saavat luonnossa aikaan. Tässä
on aivan yhdentekevää, uskooko joku Kristukseen vai ei (minä uskon). Pääsiäistraditioitten
pitäisi kertoa joka tapauksessa, että elämä jatkuu, että uusi elämä versoo jokaiselle
uskonnosta riippumatta, että jokainen meistä saa uuden mahdollisuuden. Voin olla väärissä,
mutta minusta tuo aina uusi mahdollisuus on juuri se anteeksianto itselle ja muille, joka
kristinuskossa on keskeinen. – Se, että aurinko taas nousee korkeammalle, että luonto herää
ja alkaa puskea meille kaikille ravintoa ja silmäniloa, ei todellakaan ole kiinni riitelevistä,
usein itsekkäistä ja vallanhaluisista kirkkokunnista.
Jos koulussa on esimerkiksi ateistilapsia, islamilaıslapsia, voimme tehdä tieteellisen kokeen.
Voimme katsoa, paistaako aurinko heidän päälleen yhtä kirkkaasti kuin niitten lasten päälle,
joitten vanhemmat kuuluvat luterilaiseen kirkkoon.
Siis, miten viettäisimme kaikkien pääsiäistä? Lasten harteille ei liene tarpeen lastata
pääsiäisessä kuoleman puolta. Kyllä se riittää, että ihminen aikuisena – tietoisena – sen
kokee, Onhan joissakın perheissä kai ollut vanhaan aikaan sellainenkin tapa, että lapset
piiskattiin pitkänä perjantaina, mutta kaikki vanhat tavat eivät välttämättä ole viisaita tapoja.
Lasten on hyvä kokea nimenomaan elämän, uuden syntymän pääsiäisteema (tai
kevätteema).
Meillä Kymenlaakson steinerkoulussa vasta haetaan sopivan tuntuisin traditioita. Kyllähän
ne tietenkin suunnilleen vanhoista tutuista löytyvät. Jo ennen pääsiäistä kerrotaan eri luokille
hiukan erilaisia kertomuksia esimerkiksi siitä, miten jäniksillä on vuoden ensimmäiset
poikaset, miten entisajan kanaloissa kanat valon myötä alkoivat munia ja hautoa poikasia,
miten lammastarhoissa ensimmäiset karitsat kulkevat huterin jaloin. Tietenkin on istutettu
ruohoa ja tulppaaneja, seurattu, miten mustasta märästä mullasta nousee vihreä ja
vähitellen punainen ja keltainenkin. Pihalla on kuunneltu pikkulintujen elämöintiä ja
palokärjen täristystä. Ylipäätään on pitkin kevättalvea yritetty seurata luonnon muutoksia.
Voisi esimerkiksi kuvitella pohjoisen pallonpuoliskon elämää nopeutettuna kuvana. Jouluna
kaikki elämä on vetäytynyt sisään jäätyneeseen maahan, jäisiin puunrunkoihin; kevään
mittaan valo ja lämpö ovat kutsuneet vähitellen esiin vihreän ruohon, vihreät lehdet, siniset ja
keltaiset kukat. Juhannuksena luonto on avoimillaan. Sen liike kyyrystä, maan sisästä kohti
taivasta on saavuttanut lakipisteensä. Se ikään kuin kurkottaa kaksin käsin kohti taivasta,
kohti aurinkoa. Tästä hetkestä lähtien se alkaa vetäytyä sisään. Tottahan kesä on
juhannuksen jälkeen usein vasta parhaimmillaan, lämpimimmillään, mutta kyseessä on jo
sen kypsyminen, mihin kevään ja alkukesän mittaan on kurkotettu. Kasvit eivät enää
pääasiassa levitä lehtiään aurinkoon, vaan alkavat kääntyä sisään, tekemään hedelmää,
kovaa siementä, joka voi taas vetäytyä talvehtimaan.
Mutta juhannuksena luonto on avoin. Myös ihmisen olo on avoin. Ovet ja ikkunat ovat auki
ulos, tekee mieli rannoille, vesille, terasseille istuksimaan. Me kuulemma sulkeutuneet
suomalaisetkin saatamme jutella jopa ihan vieraille ihmisille. Keskittyvä ajattelutyö ei ole
helppoa. Jos sitä on pakko tehdä, on melkein vedettävä paksut verhot ikkunoitten eteen ja
sytytettävä keinovalo. Itse en ainakaan uskaltaisi edes kuvitella, että opettaisin koululuokalle
esimerkiksi matematiikkaa keskikesän viikkoina.
Juhannuksen juhlatraditiot ovat nykyään melko vähissä. Tottahan on kokot ja ruotsalaisten
korkeat juhannussalot, joitten ympärillä ehkä tanhutaan tai leikitään piirileikkejä. Maalla
saatetaan vielä tuoda koivut ovenpieliin. Nämä ovat sinänsä ihan hyviä tapoja. Taivaalle
nouseva tuli tai korkea kukitettu salko, taivaalle nouseva ihmisten laulu ovat aivan suoria
kuvia siitä, mitä luonnossa tapahtuu.
Juhannukseen kuuluu valitettavasti myös vahvasti alkoholi. Luonnon rauhaa hakeva voi
joutua erämaajärven saaresta kuulemaan kylläkin taivaalle nousevaa laulua, jossa kuitenkin
niin sanat kuin sävel menevät vähän sinne päin, mutta volyymi on huikea. Tietenkään ei pidä
moralisoida. Keskikesän luonto on niin vahva, sen vaatimus avautumiseen niin intensiivinen,
että juuriltaan revitty herkkä suomalainen luonnonsielu ei ehkä kestä sitä ilman alkoholin
maailmalta turruttavaa vaikutusta. Sitä voisi kuitenkin toivoa, että me aikuiset antaisimme
lasten vielä elää aivan puhtaasti sen valtavan kokemuksen, minkä pohjoinen luonto
keskikesällä antaa. Kokkojen, salkojen ja piirileikkien kera kenties, ehkä vain hiljentymällä,
kuuntelemalla, katselemalla.
Juhannus on myös kristillinen juhla, vaikka ei siltä näytäkään. En minäkään sen traditioita
juuri tunne, mutta Johannes Kastajan päivästä joka tapauksessa on kyse. Johannes
Kastajahan tuli ilmoittamaan, että taivasten valtakunta on tullut lähelle. Kun juhannuksena
taivas ja maa, elävä luonto ja aurinko ovat lähimpänä toisiaan, tuntuu ajankohta sopivalta.
Mutta kuten sanottu, en tässä juuri tunne kristillistä perinnettä.
Aamuyöstä pimeä on erilaista
Varsinainen suuri juhla on tietenkin joulu. Kristillisessä traditiossa se on Kristus-lapsen
syntymäjuhla. Monille länsimaalaisille joulu on kuitenkin melkoinen sillisalaatti kristinuskoa
puheissa ja täyttä itsekkyyttä teoissa.
Pyhä Nikolaus vaikutti 300-luvulla Bysantissa, nykyisen Turkin alueella. Nikolaus muun
muassa antoi lahjoja köyhille, ilmeisesti vähitellen jakoi koko perimänsä omaisuuden. Tarina
kertoo köyhästä isästä, jolla oli kolme tytärtä. Koska isällä ei ollut varaa myötäjäisiin, hän
aikoi myydä tytöt palvelemaan useampia miehiä. Nikolaus lahjoitti kullekin nyytin kultaa, ja
tytöt pääsivät onnellisesti naimisiin. Ainakin ortodoksisessa tarinaperinteessä tästä kerrotaan
joululahjojen alkuna.
Miten vain, Santa Claus teki pitkän läntisen kulttuurimatkan ja muuttui hohottelevaksi
punatakkiseksi ukoksi poroineen, tonttuineen ja kaikkine asiaan liittyvine oheistuotteineen.
En halua nyt nipottaa joulupukkia ja joululahjoja vastaan. Мutta emme me menettäisi
joulusta mitään, jos vähän viilaisimme sen laatua. On mukava saada lahjoja. Jos ollaan
rikkaita, saadaan ehkä kalliimpia lahjoja kuin jos ollaan köyhiä. Kenenkään ei kannata
kadehtia. Minusta olennaista on, missä mielessä lahjoja saadaan ja annetaan. Voisi ehkä
pitää ihanteena sellaista mielenlaatua, että ihmiset vaihtavat lahjoja keskenään. Aikuisen
antama lahja voi rauhassa olla isompi ja kalliimpi kuin lapsen antama, mutta lapselle voi olla
aivan yhtä suuri ilo antaa jotakin äidille tai veljelle kuin saada itse. Se, että joulu kulminoituu
himokkaaseen hurjan tavaramäärän odotukseen, ei välttämänä ole parasta evästä lasten
tulevaisuuteen. – Jotkut eivät anna tai ota lahjoja ollenkaan. Kyllä silläkin tavalla joulu tulee,
jos taustalla ei ole katkera mieli. Mutta aivan hienoa on, jos lahjoja antamalla kerromme
toisillemme, että välitämme.
Joulupukki sinänsä on usein vähän ongelmallinen juttu. Tottahan lapsille voi kertoa ja pitää
kertoa satuja. Saduissa tulee vain olla todellinen substanssi. Punahilkan susi tai Lumikin
paha kuningatar ovat esimerkiksi aivan todellisia ihmissielussa vaikuttavia voimia, jotka on
hyvä satujen kautta oppia voittamaan. Kun lapsi viimeistään kymmenvuotiaana tietoisesti
ymmärtää, että ne ovat ”vain” satuolentoja, hän ei pety. Niillä on silti ollut hänelle jotakin
tärkeää annettavaa. Nykyaikainen show- joulupukki on tyhjä kuori, roskaruokaa lapsen
sielulle. Useimmat lapset menevät ihan ilman ongelmia yli sen, että joulupukki ei olekaan
totta. Jotkut kokevat, että heille on valehdeltu. Uskoisin, että valheen kokemus tulee juuri
siitä, että joulupukki ei tietoisuuden herätessä paljastukaan satuolennoksi, joka on ravinnut
ja kasvattanut, vaan tyhjäksi kuoreksi.
Eräs tapa, jonka olen nähnyt onnistuvan hyvin, on kertoa, että nyt isä tai äiti pukeutuu
joulupukiksi ja jakaa lahjoja. Silloin lapsen ei tarvitse ihmetellä tai kadehtia, kun monille
kavereille kuitenkin pukki tulee. Ja jos haluaa ihan vain joulupukin säilyttää, minusta senkin
voi tehdä. Tärkeää vain olisi, että joulupukki silloin ilmentäisi epäitsekästä antamista ja
välittämistä, ei houkuttelisi pelkkään onttoon tavaranhimoon.
Vuodenkierrossa joulu sattuu kohtaan, missä muutama päivä aiemmin on saavutettu syvin
pimeys. On kuljettu kerta kaikkiaan kuin tunnelia syvälle maan sisään ja pimeään. Siitä ei
pimeys enää syvene. Aurinko lähtee silloin palaamaan eteläiseltä kääntöpiiriltä takaisin.
Kuvitellaan, että joulua ei olisi. Olisi vain pimeää ja pakkasta vielä pari kuukautta. Ei olisi
tietoa siitä, että valo on tulossa takaisin, aurinko on tulossa ja lämpö ja uusi kasvu. Ei
kukaan sellaista kestäisi. Neuvostoliitto yritti kaikessa tieteellisessä rationaalisuudessaan
hävittää joulua seitsemän vuosikymmentä. Virallinen joulu (siis tammikuun kuudentena) aika
pieneksi kuihtuikin, mutta vuodenvaihteesta tuli sitä suurempi juhla. Ihmiset eivät kerta
kaikkiaan voi mennä pimeimmän ja näennäisesti kuolleimman vuodenajan ylitse
korostamatta uuden alkua juhlinnalla.
Uusi vuosi on meilläkin- nykyään- ihan samaa juhlaa kuin joulu, uuden alkamisen juhlaa.
Perinteinen kristillinen joulu on tietenkin hiljentymisen aikaa, kuuntelua, itseensä ja
maailman tapahtumiseen syventymistä. Uusi vuosi on siitä irtaantumista, maallisempaa ja
riehakkaampaa saman asian juhlimista.
Kristus-lapsen syntymän juhla ei voisi sijoittua muuhun aikaan. Tässä on aivan suora ja
selkeä kuva. Maailmaan syntyy Valkeus. Maailmaan alkaa taas kehittyä valoa. Vanhan
testamentin ankara ja kuollut laki alkaa väistyä Uuden testamentin armon ja elämän tieltä.
Mutta ei routa hetkessä sula. On vasta lapsi, ihan pieni vielä, joka vain antaa toiveen
tulevasta. Kovimmat pakkaset ovat itse asiassa edessä. Silti pimeä on joulun jälkeen eri
väristä kuin ennen joulua. Samalla tavalla siinä on jokin läpikuultavuus kuin aamuyön
pimeässä on iltayön pimeään verrattuna.
Perheet voivat viettää joulua tietenkin omien tapojensa mukaan. Koulun on vietettävä
kaikkien joulua. Tarkoitan kaikilla niitä kaikkia erilaisia lapsia, joita koulussa on, mutta myös
niitä kaikkia erilaisia aikuisia, joita meidän koululaisistamme vähitellen kasvaa. Koulun pitäisi
siis antaa heille kaikille joulu, vahvoja ja hyvää tekeviä tuntoja ja muistoja – mutta niin, että
se ei työntäisi ketään syrjään eikä sitoisi ketään.
Ei se ole helppoa. Joulunkin traditiot ovat meillä Kymenlaakson tuskın kävelemään
oppineessa steinerkoulussa vielä muotoutumassa. Meidän joulujuhlamme oli viime vuonna
oikeastaan pieni hiljainen perhetapaaminen. Lapset sentään perinteisesti jotakin pientä
esittivät. Jouluevankeliumi luettiin. Laulettiin yhdessä ja sitten syötiin yhdessä ja juteltiin. Se
tuntui melko hyvältä. Se, että kyseessä oli nimenomaan hiljainen tapaaminen, tuntui
tärkeältä. Iloinen ja ystävällinen, mutta hiljainen. Mitä ikinä me tästä maailmasta
ajattelemmekin, kaikkein moukkamaisinta kai olisi elää sen läpi koskaan hiljentymättä, vain
omaa metelöivää itseä tai sen vähäarvoisimpia viihdetarpeita kuunnellen. Maailma ja elämä
ovat suurintakin egoa suurempia.
Jouluevankeliumi siis – tuputetaanko kristinuskoa kuitenkin? Ei tuputeta. Mutta me nyt
elämme kulttuurissa, joka on kristinuskon läpäisemä. Kristinuskoa ei tarvitse hyväksyä, siinä
olemme vapaita, mutta kyllä sitä pitää kunnioittaa. Minullekin on vierasta mennä sukkasillani
julkiseen rakennukseen, mutta tietenkin riisun moskeijan eteisessä kengät. Sitä paitsi
ankarinkin ateisti voisi myöntää, että ne ajatukset, joita Kristus tuo maailmaan, ovat
oikeastaan sellaisia, että kokonaan niitä vailla emme voisi olla ihmisiä.
Silti lupaan, että heti kun meillä on lapsia, joilla on jokin muu uskonto, otamme mukaan
heidänkin traditioitaan ja kunnioitamme niitä yhtä paljon kuin kristillisiä. Mutta entä
ateistiperheiden lapset, mitä heille voi antaa? Se voi itse asiassa olla vaikeampi kysymys. En
tosin itse ole koskaan kohdannut sellaisia ateistivanhempia, jotka fanaattisesti kieltäisivät
lapsiltaan kaiken, missä uskonnollisuus hiukankin vilahtaa. Onneksi. Sillä sellainen ateismı
olisi lapselle pahempi kuin neuvostoliittolainen joulun kieltäminen. Lapsi nimittäin saattaısı
todella johdonmukaisesti alkaa kokea itsensä koneena ja maailman kuolleena mekanismına.
Sellainen kokemus olisi niin vahvassa ristiriidassa kenen tahansa ihmisen elämäntuntojen
kanssa, että olisi vaikea kuvitella, miten siinä terveenä selviäisi.
Onneksi meillä aina on luonto. Luonnossa me elämme vahvasti – tai oikeastaan me emme
vain elä luonnossa, vaan olemme erottamaton osa sitä. Siksi, kun me kuuntelemme
joulukuun pimeyttä ja odotamme uutta kevättalven läpinäkyvää pimeää, me itse asiassa
koemme itsessämme ja luonnossa uuden ”lapsen” syntymän. Tällainen kokemus on
todellisuutta, josta ei voi käydä teologisia väittelyitä.
Niin kuin muinakin vuodenaikoina, yritämme myös pimeimpään aikaan kertomuksin,
luonnossa kulkemisin, maalausaiheiden valinnoin jne. nostaa lapsissa tiedon tai ainakin
tunteenomaisen kokemuksen tasolle sen, mikä syvällä ihmisessä ja koko luonnossa
tapahtuu. Tällä tasolla ei ole mitään eroa sillä, minkä uskonnon kuviin tapahtumat puetaan
tai puetaanko ne kokonaan uskonnoista vapaisiin kuviin.
Voisi olla ihanteellista, että kaiken voisi pukea kuviin, traditioihin, jotka ovat uskontokunnista
vapaita. Kuitenkin niiden kuvien olisi oltava inhimillisiä, inhimillisen kulttuurin kultivoimia, ei
vain luonnon tarkastelua. Tämä on äärimmäisen vaikeaa. Ei voi kuvitella, että muutama
opettaja pystyisi korvaamaan esimerkiksi kristillisen kulttuurin vuosituhantisen tradition. Siksi
emme ole, niin moniarvoisia kuin tahdommekin olla, välttäneet puhumasta kristillisestä
joulusta. Jos joku kehittää sille lapselle, uudelle alulle, uuden mahdollisuuden lupaukselle,
joka meissä kaikissa ja koko luonnossa jouluna syntyy, paremman kuvan kuin Kristus-lapsi,
käyttäköön sitä. Minä en ainakaan vielä ole kyennyt.
Lohikäärmettä päin
Jätin viimeiseksi juhlan, joka meidän kulttuurissamme on nykyään lähes tuntematon.
Oikeastaan on outoa, että vaikka vuodessa on neljä suurta käännekohtaa – talvipäivän ja
kesäpäivän seisaukset, kevätpäivän ja syyspäivän tasaukset – me juhlimme niistä vain
kolmea. Syyskuun lopulla maa on jälleen tasapainossa, päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Miksi
sitä ei juhlita? Ehkä siksi, että sen juhliminen vaatisi todella vahvaa inhimillistä tiedostamista.
Vaikka joulu on keskellä kylmää ja pimeää, se on lupaus keväästä. Me saamme pian jotakin.
Kivaa, on helppo juhlia. Pääsiäisenä on jo kevät, ja kesään mennään aika kyytiä. Iloitaan! Ja
vaikka juhannuksena voi mielen taustalla häivähtää suru siitä, että valo ei enää kasva, ovat
kuumimmat kesäpäivät vielä edessä. Antaa mennä!
Mitä juhlimista voi olla syyskuun lopussa? Kuudelta jo hämärtää, sataa, vanhat varikset
istuvat mietteissänsä pellon aidalla, vain hetken lehdet nuo vielä hehkuvat ennen kuin putoavat, kesäheilasta ei ole kuin kipeä muisto. Kurkiaurat lentävät yli päämme pois ja
riippakoivu rantain alkaa väristä alastomuuttaan. Tällä tunne-elämän tasolla syksy on todella
kamalaa aikaa.
Mutta juuri siksi meille ihmisille tässä todella on juhlan aika! Emmehän me ole kasveja,
joiden ulkoinen elämä kuolee, emme koloonsa vetäytyviä eläimiä. Hyvä on, jos olemme
voineet iloita koko pitkän kesän ja hampparoida rannoilla, uudistaa liittomme luonnon
kanssa. Mutta se, mikä meissä on nimenomaan ihmistä, ei kuole ruohon ja puunlehtien
mukana, ei jäykisty kyynpesään kiven alle. Aivan omin ihmisyys, voisi sanoa: ihmisminuuden
voima ja rohkeus, pääsee meissä nimenomaan syksyllä parhaiten esiin.
Kyllähän jokainen meistä kokee syksyllä ainakin jossain määrin sellaista tarmoa ja energiaa,
mikä kuumina kesäpäivinä tai huumaavien hiirenkorvien aikaan oli mahdotonta. Voi tuntua
jopa aika hyvältä, kun kaikki kesäinen turhuus on ohi, kun saa puskea töitä toivottavasti
levänneenä ja voimissaan.
Tätä ihmisen oman voiman esiinnousua voi syksyllä juhlia. Mutta se ei voi olla sellainen
velton avautuva juhla kuin juhannus, ei lapsenhentoinen joulu, eikä se voi olla vastakohtansa
pääsiäisen kaltainen, kun jossakin kohdassa voi jo hellittää ja päästää irti. Steinerkouluissa
on yritetty syksyn juhlaa herätellä henkiin. Yleisimmin siitä käytetään nimeä Mikaelin juhla.
Kristillinen juhla taas? Sanotaan ennemminkin niin, että kristillinen traditio on eräs ja varsin
käyttökelpoinen tie yrittää etsiä tämänkin juhlan varsinaista mieltä.
Nimi tulee varsinaisesti katolisesta (roomalais- tai kreikkalais-) traditiosta. Meillä
luterilaisessa kulttuurissa arkkienkeli Mikaelista ei paljon tiedetä. Mikkelin päivän markkinat
meillä vielä hiukan kummittelevat ja onhan sen niminen kaupunkikin. Arkkienkeli Mikaelin
vähän maallisempi vastine Pyhä Yrjö elää jossain määrin saduissa. Kummassakin
katolisessa perinteessä molemmat hahmot elävät hyvin näkyvästi.
Pyhä Yrjö on se, joka tappaa lohikäärmeen. Menee kaikkien vaarojen ja vastusten lävitse
sen pimeään luolaan, kokoaa kaiken rohkeutensa ja voimansa ja voittaa lohikäärmeen.
Tämäkin on kerta kaikkiaan pätevä kuva ihmisen syysolosta. Pimeää kohti me
syksyllä menemme, ja ennen kuin uusi kevät taas antaa meille ilmaisia voimia, kuljemme
läpi monien vastusten. Tai ennen kuin jaksamme edes jouluun, alamme olla melko
väsyneitä. Mutta rohkeasti vain, kyllä minä selviydyn! En varmaan helpolla, mutta kun ihan
itseeni menen, sieltä löytyy kyllä riittävästi terästä. – Jotenkin tuon suuntainen kokemus olisi
se, mitä syksyllä tarvitsemme ja mitä voisi yrittää syksyn juhlalla vahvistaa.
Lohikäärmeen voi nähdä toiseltakin kannalta. Äsken oli puhe meidän eräästä tunne-elämän
alueestamme, siitä, joka syksyllä pyrkii kuolemaan ja nuutumaan luonnon mukana. Siitä,
mistä iskelmäntekijät ovat haikeina kaiken moneen kertaan laulaneet. Meidän hyvin
subjektiivisesta – jossain määrin eläimellisestä – tunne-elämästämme. Se tunne-elämä
joutaa syksyllä kuolemaankin. Jotkut roomalaiskatoliset vanhat kuvat piirtävät lohikäärmeen
Yrjö-ritarin ympärille kieroutuneena. On lonkeroa ja päätä jalkojen ympärillä ja
korkeammallakin. Ritari itse seisoo suorassa ja katsoo alas ja tappaa keihäällään käärmeen.
Kalevalan kuva umpiputken, käärmeen (ei tosin lohi-sellaisen), synnystä on riemukkaan
elävä. Syöjätär sylkee laineille, laineet venyttelevät sylkeä ja siitä sitten käärme kehittyy.
Käärmettä ja lohikäärmettä voi käyttää meidän sellaisten tunteittemme kuvana, jotka meidän
ihmisminuutemme saisi mielellään pistää keihäällä tai jolta miekalla voisi katkaista pään.
Tarkoitan sentimentaalista haikailua, kateutta, mukavuudenhalua, ilkeyttä. Sanoisinko:
sellaisia Kauniit ja rohkeat-tunteita. Tietysti niihin kuuluu olennaisesti myös pelko.
Syksyn juhlalle, joka vahvistaisi, kulminoisi sitä, mitä yritin kuvailla, ei ole olemassa
traditioita. Harvat steinerkoulutkaan ovat tyytyväisiä siihen, mitä ovat vuosikymmenien
aikana osanneet kehittää. Ei meilläkään ole oikein mitään, mistä voisi kertoa. Ehkä on hyvä
niin. Nimittäin, eihän lohikäärmeen – ulkoisen tai sisäisen – kimppuun voi käydä veltosti ja
helposti vanhojen tapojen kantamana. On joka kerta kehitettävä ja keskitettävä uusi voima,
uusi rohkeus. Niin kuin jokaisen uuden haasteen edessä.
Mutta jos onnistumme luomaan jotain sellaista, mikä meistä voisi olla laajemminkin
käyttökelpoista, kerromme siitä kyllä.
Lopuksi
Kaikki nämä asiat, joihin olen viitannut tai josta olen jaaritellut, ovat hyvin tärkeitä. Meidän
hyvinvoinnin keskellä olevien ihmisten pahoinvointiin, josta nykyään niin paljon puhutaan, on
tietenkin paljon syitä. Eräs syy siihen on varmasti se, että olemme sivistyneet kovin paljon
kovin lyhyessä ajassa. Olemme tulleet niin sivistyneiksi, että unohdamme helposti, mistä
olemme kotoisin. Siksi eräs lääke, yhtä hyvä kuin moni muukin, monenlaiseen pahoinvointiin
on aivan tietoisesti elää maailman, luonnon tapahtumien mukaan. Luonnossa me ihmiset
olemme joka tapauksessa kehittyneet. Luonto on meille siksi aivan varmasti terve asia.
Mutta me olemme myös nostaneet kulttuurimme luonnon yläpuolelle. Jos ja kun
kulttuurissamme on myös paljon sairasta, voimme yrittää oikaista sitä nostamalla luonnon
terveen tapahtumisen elementtejä siihen. Sitä itse asiassa eri kulttuurien vuodenaikajuhlat
ovat aina tehneet. Ehkä ne ovat aina ja kaikkialla myös olleet vaarassa vinoutua
tarkoituksestaan.
Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi jouluna me kehitämme hurjan määrän hurjaa
itsekkyyttä. Opetamme lapsemme toivomaan, että se hohotteleva pelle toisi vuosi vuodelta
enemmän pelejä, joissa kilpaillaan, kuka ampuu eniten ja tarkimmin. Minusta olisi kulttuuria
ja omaa olemustamme tervehdyttävää, jos toisimme tämän keskelle edes pienen tuntuman
maailman todellisuudesta. Siitä, että maailma kääntyy uudestaan valoa ja kasvua kohti. Ja
että kun me tunnemme siitä helpotusta ja hyvää mieltä, me hetkeksi, edes hetkeksi,
jätämme oman itsekkyytemme ja lahjoitamme toisille jotakin omastamme. Niin kuin maailma
antaa meille ilmaiseksi, niin mekin voisimme antaa ilmaiseksi toisille.
Eero Peltonen (10.5.1950 – 22.4.2023)
Kymenlaakson steinerkoulun perustajaopettaja
